torstai 24. toukokuuta 2012

Salla Simukka: Jäljellä



Salla Simukan uusin kirja Jäljellä oli tunnelmaltaan ahdistava kirja. Kirja sijoittuu lähitulevaisuuteen. Tulevaisuudessa ihmiset jaetaan lahjakkusalueensa mukaan eri tyyppeihin mahdollisimman varhain. Kirjan päähenkilö Emmi onkin harvinaisuus. Hän on jo viidentoista ja yhä edelleen potentiaali. vailla omaa luokitustaan. Emmi tuntee itsensä yksinäiseksi. Oma perhekään ei tunnu välittävän hänestä. Emmi karkaa kotoaan herättääkseen edes tällä tavoin huomiota. Palatessaan seuraavana päivänä kotiin Emmi ei löydä sieltä ketään. Myös naapurusto on tyhjä ihmisistä. Ensin Emmi ajattelee, että muut ihmiset on evakuoitu jonkun katastrofin vuoksi ja että hänetkin tullaan pelastamaan. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Maailma pysyy tyhjänä. Emmi laajentaa tutkimuksiaan ja useiden päivien päästä hän tapaa ensin ikäisensä tytön ja myöhemmin hieman vanhemman pojan. Hekään eivät tiedä mitä on tapahtunut ja miksi he ovat jääneet jäljelle. Kolmikko suuntaa kohti etelää yrittäen etsiä vastauksia.

Luin kirjan yhteenmenoon eräänä iltana. En osannut jättää sitä kesken. Samaistuin 15-vuotiaaseen Emmiin ja hänen ulkopuolisuuden tunteeseensa. Kirja ei selittele tapahtumiaan. Tulin vedetyksi Emmin, Onervan ja Atron outoon maailmaan ja seuraavani heidän etsintäretkeään henkeäni pidättäen. Epäilin ja pelkäsin yhdessä Emmin kanssa. Toisaalta koin nuorten matkassa myös ystävyyttä ja luottamusta, rakkauttakin. Mutta voiko näihin tunteisiin kuitenkaan luottaa? Ikävä ja epävarmuus oli kuitenkin koko ajan läsnä taustalla.

Syyskuussa julkaistaan tälle kirjalle rinnakkaisteos Toisaalla. Odotan kirjaa mielenkiinnolla. Haluan tietää selviääkö siinä ihmisten outo kohtalo.

Sinikka Nopola: Matkustan melko harvoin ja muita kertomuksia


Pidän näistä Sinikka Nopolan lyhyitä juttuja sisältävistä kirjoista. Nopola osaa kirjoittaa asioista riemastuttavasti ja samalla oivaltavasti. Lukiessa huomaan usein hykerteleväni tekstille ja olevani samaa mieltä kirjoittajan kanssa.

Matkustan melko harvoin ja muita kertomuksia on aikaisemmista kirjoista tuttua tyyliä. Hämäläiskirjojen menoon kirja ei yltänyt, mutta oli yht' kaikki mukava luettava.

Satu Rämö ja Katja Lahti: Vuoden mutsi


Vuoden mutsi on kirja raskausajasta ja vauvan ensimmäisestä vuodesta. Olen silloin tällöin lueskellut kummankin kirjoittajan blogia ja luettuani kirjasuunnitelmista päätin lukevani tämän. Katja Lahti ja Satu Rämö kirjoittavat omasta elämästään ja äitiydestään elämänmakuisesti ilman turhaa söpöstelyä. Tyyli jatkuu myös tässä yhdessä kirjoitetussa kirjassa.

Pidin kirjasta. Minusta on hyvä, että äitiydestä voidaan puhua ja kirjoittaa monella tavalla. Äitiys ja lapsen saaminen ei ole kaikille pelkästään positiivinen juttu. Kaikista asioista en kirjoittajien kanssa ollut samaa mieltä, mutta miksi pitäisikään olla. Omalta kohdallani osa jutuista meni myös ohi, koska omat lapseni ovat jo isompia. Olikin hauska miettiä millaista olisi kun vuoden mutsi kohtaa teinin. Vuoden mutsi on mielenkiintoinen lisä vauvaoppaiden kirjoon.

Kirjalla on myös mielenkiintoinen oma blogi, johon kannattaa myös tutustua.

tiistai 15. toukokuuta 2012

Anja Snellman: Ivana B.


Keski-ikäinen naiskirjailija kirjoittaa kirjeitä lyhytterapeutti Parantaiselle. Kirjeissä hän yrittää perustella omaa olemassaoloaan. Terapeuttiin hän on joutunut turvautumaan, koska on joutunut vainotuksi. Nuori julkkistyrkky ja tuleva kirjailija Ivana B. on ottanut erityisesti kirjailijan maalitaulukseen. Ivana B.:n mielestä naiskirjailija edustaa mennyttä maailmaa, jota sopiikin morkata kaikin tavoin. Ivana B. on ilmiö, joka näyttää valloittaneen koko kulttuurielämän.

Olen lukenut koko Snellman/ Kaurasen tuotannon. Osasta olen hurmaantunut täysin, osa on ollut liiankin julistavaa ja osa jäänyt muuten vain ilman kosketusta. Ivana B.:stä en oikein saanut otetta. Välillä Snellman vyöryttää tekstiä nautinnollisesti, mutta välillä se kuulostaa vain pelkältä marinalta. Kirjassa oli paljon hyviä huomioita "kaikki mulee heti nyt"-ilmiöstä, joka nykyisin on valloittanut koko yhteiskunnan. Taidan olla kuitenkin liian epäkulturelli, jotta olisin pystynyt kaikkeen samaistumaan. Ihan mielenkiintoinen kirja kuitenkin ja loppuhetket pelastivat paljon lukukokemustani.

perjantai 11. toukokuuta 2012

Lasten linnake rakennettu


En ole aikaisemmin haasteisiin usein osallistunut. Opuscolon julkistaessa Lasten linnake-haasteen tiesin heti haluavani olla mukana tässä. Arvostan lapsille ja nuorille suunnattua kirjallisuutta suuresti. Nuortenkirjoja luen usein muutenkin ja omien lasteni myötä myös lastenkirjoihin on tullut paneuduttua uudelleen. Haaste ei siksi tuntunut edes kovin vaikealta. Sysimetsää ja Blytonin SOS-kirjaa lukuunottamatta kirjat tuli luettua hyvissä ajoin. Niistä kirjoittaminen sitten veikin hieman enemmän aikaa.

Lukemani kirjat olivat enimmäkseen kotimaisia. Osa lukemistani oli aikaisemmin luettuja, osa jo omasta lapsuudesta tuttuja. Joitakin olen lukenut pojilleni ääneen. Colin Meloyn Sysimetsä oli ainoa täysin uusi tuttavuus. Muiden minulle uusien kirjojen tekijöiden aikaisempia kirjoja olen lukenut. Osa kirjoista oli sellaisia, jotka olisin lukenut ilman haastettakin, mutta osaan palaaminen oli täysin tämän haasteen ansiota.

Haasteesta saa varsin hyvän kuvan lasten- ja nuortenkirjallisuuden määrästä ja laadusta. Kirjoja on eri aiheista, eri ikäisille ja tasoisille lukijoille suunnattua. Haasteen kirjalistoihin oli valittu kirjoja monipuolisesti ja niistä sai hyvin vinkkejä miettiessä omia lukemisia.

Kohdallani haasteeseen osallistuminen kannatti. Minun tuli palattua vanhoihin tuttuihin suosikkeihin ja luettua niitä taas hieman uudelta kulmalta. Muumipeikon ja pyrstötähden myötä koin myös pienen järkytyksen. Lukemista tuli haasteen myötä pohdittua enemmänkin. Huomasin myös omien lapsieni kasvaneen niin isoiksi, että kosketukseni nuoremmille lapsille suunnattuun kirjallisuuteen on enää melko vähäistä. Se vähän harmittaa. Toisaalta omaehtoisestikaan ei voi kaikkeen ennättää tutustua.

Lasten Linnake on ollut hieno kokemus. Toivon myös kanssalukijoiden nauttineen kurkistuksesta lasten- ja nuortenkirjoihin.

Linnakkeeni koostuu seuraavista kirjoista:
Kari Levola: suorin mutka ikinä
Terhi Rannela:Scarlettin puvussa
Kirsi Kunnas ja tiitiäisrunot
Tuula Kallioniemi:Karoliina ja villit luistimet
Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään?
Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti
Suomen lasten hölmöläissadut
Juha Ruusuvuori: Topi Tarhakäärmeen uskomattomat urotyöt
Colin Meloy ja Carson Ellis: Sysimetsä
Enid Blyton: SOS ja varastettu viulu
Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Veera, Tatu ja Patu- kirjat

Ihanat Veera, Tatu ja Patu


Nyt on luvassa hehkutusta. Sami Toivosen ja Aino Havukaisen kuvakirjat ovat meidän perheessä suuressa suosiossa. Pojat tosin ovat varsinaisen kuvakirjaiän jo aikaa sitten ylittäneet, mutta niin vain lukivat syksyllä uusimmankin mielellään. Eniten kyllä ostin sen itselleni.

Tatun ja Patun hahmot ovat varmasti monille tuttuja. Idea kirjoissa on, että pojat ovat kotoisin Outolasta. Outolassa monet asiat tehdään eritavalla kuin meillä ja pojat tutustuvat maailmaamme aluksi Veeran opastuksella ja myöhemmin itsekseen.

Aloitimme aikoinaan Veeraan, Tatuun ja Patuun tutustumisen Veera ja menopelit kirjan myötä. Omistuskirjoituksesta näkyy, että vanhempi poika on saanut tämän kymmenen vuotta sitten syntymäpäivälahjaksi. Sen jälkeen näitä on tullut kerättyä. Kirjoista puuttuu ainoastaa Veeran keittiöpuuhat.

Neljän kirjan jälkeen Veera katoaa kirjoista ja Tatu ja Patu pääsevät loistamaan pääosassa. He tutustuvat Helsinkiin ja päiväkotiin, miettivät ammatteja ja työtä sekä nukkumista ja paljon muuta.

Kaksi uusinta kirjaa ovat hieman erilaisia. Tiedon sijaan ne keskittyvät enemmän seikkailuun.


Minusta Tatu ja Patu-kirjoissa parasta on kuvitus. Kuvat ovat täynnä hauskoja yksityiskohtia, joita jaksaa katsoa kerta toisensa jälkeen. Jokaisessa kirjassa on mm. joku tietty tavara tai juttu joka pitää löytää joka aukeamalta. Myös kirjailijapari perheineen vilahtaa usean kirjan taustahahmona. Toiseksi kirjojen tarinat ovat hauskoja. Tatun ja Patun ihmettely ja väärinkäsitykset saavat myös lukijan näkemään maailman hieman uudelta kantilta. Kolmanneksi kirjat ovat kaiken hauskuuden lisäksi myös opettavaisia.

Olemme joskus poikien kanssa miettineet omaa suosikkiamme näistä kirjoista. Minä en ainakaan osaa suosikkiani nimetä. Nämä ovat kaikki parhaita.


Havukaisen ja Toivosen kirjat ovat myös palkittua. Tatun ja Patun Suomi sai vuonna 2007 Finlandia Juniorin ja 2010 Suomen tietokirjailijat ry on myöntänyt sarjalle Tietopöllöpalkinnon.

Parin esikoiskirja Vauhtiässät Max& Olivia on myös tutustumisen arvoinen. Kuvakirjojen lisäksi Toivonen ja Havukainen ovat julkaisseet kaksi Himaset-sarjakuva-albumia, jotka kertovat varsin hulvattomasti lapsiperheen arjesta.

Osallistun Tatulla ja Patulla Lasten linnakkeeseen ja Palkittujen paraatiin.

Enid Blyton: SOS ja varastettu viulu


Luin pari vuotta sitten Enid Blytonin elämäkerran. Siitä asti mielessäni on ollut lukea joskus joku Blytonin kirjoittama kirja uudelleen nyt aikuisena. Lapsena niitä tuli ahmittua melkoinen pino. Viisikko-sarjasta en hirveästi pitänyt. Suosikkini oli Salaisuus-sarja. Lasten linnoitus-haaste sai minut kaivelemaan miehen varastoja. Muistelin siellä olevan pinon Viisikkoja 70-luvun luvun kansilla. Vanhempi poikani luki niistä joitakin muutama vuosi sitten. Laatikosta paljastui myös muutama SOS-sarjaan kuuluva kirja. Tätäkin sarjaa muistan lukeneeni, mutta tästä kirjasta minulla ei ole minkaanlaisia muistikuvia.

SOS on salaseura, jonka muodostavat seitsemän lasta, kolme tyttöä ja neljä poikaa. Porukan mukana on tietysti myös uskollinen koira. Lapsista kaksi on sisaruksia ja muut koulutovereita. He asuvat maalaiskylässä ja ainakin sisarusten  isä on maanviljelijä. Yhdellä pojista on ärsyttävä pikkusisko, jota salaseura ei huoli joukkoonsa ja siksi tyttö tekee kaikenlaista kiusaa muille. Salaseura on joutunut kaikenlaisiin seikkailuihin useasti eikä tämäkään pääsiäisloma ole ilman jännittäviä tapahtumia. 

Kirjan alussa seitsikko pääsee viettämään iltaa lähistöllä olevaan tivoliin.Siellä he tutustuvat inkiväärikakkuja leipovaan naisen ja hänen lapsiinsa. Naisen mies kiertaa tivolin apumiehenä. Kotimatkallaan lapset huomaavat tulipalon. Seuraavana päivänä he saavat kuulla tapaamansa naisen asuneen palaneessa talossa. Lapset vanhempineen varustavat tälle perheelle vanhan asuntovaunun uudeksi kodiksi. Illalla kaksi pojista näkee elokuvista tullessaan miehen rikkovan erään liikkeen ikkunan ja varastavan sieltä arvokkaan viulun. Joku on myös varastanut vaatteet pellolla olevalta variksenpelätiltä. Lapset miettivät sitä, että voisiko näillä tapahtumilla olla jotain tekemistä keskenään. Tivoliperheen pikkupojassa on myös jotain outoa.

Kirja oli todella nopealukuinen. Pituutta oli hieman alle sata sivua. Tarina oli simppeli, mutta kuitenkin ihan mukava. Salaseuran selvittämä tapaus oli arkisempi kuin Viisikoista muistamani salakuljettajat ja vakoilijat. Varsinaisia vaaratilanteita joukkio ei myöskään kohdannut. Lapsijoukko jäi kirjan pituudesta johtuen melko kasvottomiksi. Ainoastaan joukon johtaja toimiva Peter ja hänen sisarensa Janet saivat enemmän tilaa. Sarjaan kuuluu kuitenkin viisitoista kirjaa, joten ne kaikki lukemalla oli varmasti oppinut muistamaan kuka lapsista kulloinkin oli kyseessä. Lapset eivät myöskään toimineet yksin. Peterin ja Janetin vanhemmat olivat lasten tukena monessa asiassa. Viiskoista muistan ihmetelleeni lapsijoukon yksinäistä retkeilyä ympäri Englantia.

Aikuislukijalle SOS ja varastettu viulu ei tarjonnut oikeastaan mitään. Toisaalta lukeminen oli ihan miellyttävä kurkistus lapsuuden lukuelämyksiin. Ahmimisikäinen lukija voisi ehkä vieläkin innostua kirjasta ellei alunperin vuonna 1958 julkaistu kirja ole jo maailmaltaan liian vanhanaikainen.

SOS ja varastettu viulu osallistuu Lasten linnakkeen rakentamiseen ja osioon Salaseura X.



Colin Meloy ja Carson Ellis: Sysimetsä


Innostun toisinaan lukemaan fantasiakirjallisuutta. Usein vieläkin fantasiakirjat kirjastossa on luokiteltu lasten- ja nuorten puolelle. Sitäkin hyllyä tulee aina silloin tällöin silmäiltyä. Tosin luen aika paljon muutenkin lasten- ja nuortenkirjallisuuttakin. Colin Meloyn kirjoittamaan ja Carson Ellisin kuvittamaan Sysimetsään kuitenkin törmäsin ensimmäisenä kirjakaupan hyllyssä. Kirja näytti houkuttelevalta, mutta en kuitenkaan sitä raskinut ostaa. Onneksi kirjastosta löytyi apu tähänkin tilanteeseen ja sain kirjan luettavaksi.

Prue on tavallinen 12-vuotias portlandilaistyttö. Eräänä päivänä hän on vauvaikäisen veljensä Macin kanssa puistossa, kun heidän kimppuunsa käy valtava varisparvi. Variksen vievät Macin Pruen estelystä huolimatta. Vauvaa raahaavat linnut syyntaavat kohti Tietöntä korpea. Tietön korpi on suuri asumaton metsäalue, josta vanhemmat varoittavat lapsiaan ja kieltävät lapsiaan menemästä sinne. Prue haluaa pelastaa veljensä ja päättää lähteä metsään. Pruen lähtiessä metsään lyöttäytyy hänen luokkatoverinsa Curtis tytön estelystä huolimatta mukaan. Vaarallisen matkan jälkeen lapset tulevat metsään. He huomaavat, että metsä ei suinkaan ole asumaton, mutta vaarallinen paikka se kuitenkin on. Metsässä Prue ja Curtis joutuvat erilleen. Saamme seurata kummankin seikkailuja puhuvien eläinten, ryöväreiden, maalaisten, mystikoiden ja metsän vallasta taistelevien osapuolien parissa. Curtis ja Prue oppivat itsestään uusia asioita, joutuvat vaaratilanteisiin ja vaikeiden valintojen eteen. Lopuksi on taistelu, jossa niin Prue kuin Curtiskin ovat osallisina.

Sysimetsä on jännittävä. Siinä on jotain vanhanaikaista suurten saturomaanien lumoa. Mielleni tulevat ensimmäisinä mieleeni Narnian tarinat ja Keskiyön kansaa. Kirja ei kuitenkaan tunnu miltään jäljittelyltä vaan on oma eheä maailmansa. Sysimetsän asukkaat ovat persoonallisia. Hauska yksityiskohta mielestäni oli kojoottien slaavilaisperäiset ja ryöväreiden irlantilaiset nimet.Vaihteeksi oli myös mukava lukea fantasiaa ilman seksiä ja yletöntä väkivaltaa. Sysimetsä on suunnattu lapsille, mutta aikuinenkin saa siitä paljon irti.

Kirjan alaotsikkona on Sysimetsän kronikat 1, joten jatkoa lienee luvassa jossain vaiheessa. Jään odottamaan mielenkiinnolla. Onneksi Sysimetsä muodosti kokonaisuuden. Tämän kirjan tarina päättyi eikä lukijan tarvitse jäädä odottamaan seuraavaa osaa saadakseen tarinan päätökseen.

Carson Ellisin kuvitus on myös viehättävä ja sopii kirjan tunnelmaan. Erityisesti pidin Sysimetsää kuvaavista kartoista.

Osallistun Sysimetsällä Lasten linnakkeen osioon Fantsua fantasiaa- Siistiä scifiä.

torstai 10. toukokuuta 2012

Nora Roberts: Valkokankaan varjot



Tulipa luettua oikein kunnon mehukas hömppäopus. Nora Robertsilla on usein kirjoissaan dekkariaineksia. Valkokankaan varjoissa dekkarijuoni oli melko suuressa osassa. Robertsilla on myös monesti pieni mystinen juonne kirjoissaan. Sekin löytyi. Aineksina kirjassa oli siis muutakin kuin ihan perushömppäjuonta.

Päähenkilö Cilla on entinen lapsitähti, jolla on aloitteleva remontointiyritys. Hän on ostanut isoäitinsä vanhan maatilan ja aikoo kunnostaa sen kodiksi itselleen. Cillan isoäiti on ollut kuuluisa filmitähti, joka on kuollut ennen Cillan syntymää. Hänet löydettiin kuolleena maatilalta ja kuolemaa pidettiin itsemurhana. Maatilalle muuttaessaan Cilla tutustuu naapurissa asuvaan sarjakuvataiteilija Fordiin. Cilla ja Ford tuntevat alusta asti vetoa toisiinsa, mutta kumpikaan ei halua solmia lähempää tuttavuutta. Cilla löytää remonttia tehdessään nipun vanhoja isoäidilleen osoitettuja rakkauskirjeitä. Kirjeet luettuaan hän alkaa pohtia isoäitinsä elämää ja kuolemaa uudesta näkökulmasta. Remonttityömaalla tapahtuu outoja ja vaarallisia asioita. Cilla alkaa epäillä jollakin paikkakuntalaisella olevan jotain häntä vastaan. Menneisyyden kaivelu on saanut vanhat muistot palaamaan usean ihmisen mieliin.

Joskus haluan lukea vain jotain kevyttä ja viihdyttävää. Nora Robertsin kirjat ovat yleensä siihen tunteeseen oivallisia. Juonenkäänteitä riittää ja onnellinen lopputulos on odotettavissa. Hahmoissa on usein luonnetta ja särmää usein perusviihdettä enemmän. Mielenkiintoa lisää myös muiden lajityyppien piirteiden mukana olo.

Juha Ruusuvuori: Topi Tarhakäärmeen uskomattomat urotyöt



Topi Tarhakäärme kuoriutuu munasta kotikompostissa. Sillä on hirveä nälkä, joten ruokaa on pian löydettävä. Navetan nurkalla se tapaa Leena Lehtisammakon, joka on muuttunut nuijapäästä sammakoksi muutama päivä aikaisemmin. Tarhakäärmeet syövät sammakoita ja niin Topi aikoo syödä Leenan. Nokkelana sammakkona Leena pelastaa itsensä sanomalla tarhakäärmeiden syövän myös kaloja ja tarjoutumalla Topille kalastusseuraksi. Tarhakäärme ja lehtisammakko ystävystyvät ja muuttavat yhteiseen kotiluolaan Mustalammen rannalle. Topi ja Leena kokevat yhdessä monenlaisia seikkailuja, kohtaavat eriskummallisia eläimiä ja kurkistavat myös ihmisten maailmaan. Kesä kuluu maailmaan tutustuessa ja sitä ihmetellessä. Syksyn tullen onkin hyvä yhdessä ruveta horrostamaan.

Nuorempi poikani sai kaksi ensimmäistä Juha Ruusuvuoren Topi Tarhakäärmeestä ja Leena Lehtisammakosta kertovaa kirjaa pienenä lahjaksi kummisedältään.Näitä on tullut muutama kerta ääneen luettua. Pidän näistä kirjoista kovasti. Ne ovat hauskoja. Nytkin tätä tuttua kirjaa lukiessani hihittelin itsekseni ystävysten vaiheille. Meno kirjassa ei kuitenkaan ole räyhäkkään vauhdikasta. Huumori on lempeää ja kielellä kikkaillaan ihanasti. Sadun lomassa käsitellään  myös tärkeitä asioita ystävyydestä, toisten huomioimisesta, pelkäämisestä, rohkeudesta ja paljosta muusta.

Topi ja Leena seikkailevat myös kirjoissa Topi Tarhakäärme Pariisissa, Topi Tarhakäärme ja ottopoika sekä Topi Tarhakäärme seitsemällä merellä. Kolme ensimmäistä on jukaistu myös äänikirjana.

Topi tarhakäärmeen uskomattomat urotyöt rakentavat myös Lasten linnaketta Eläimellisenä elämyksenä.

Suomen lasten hölmöläissadut



Jostain syystä lapseni eivät koskaan viehättyneet klassisista vanhoista saduista, vaikka niitäkin toki luimme. Voi olla, että poikina heitä ei niin hirveästi innostanut prinsessavaltainen satutarjonta. Eräällä pitkällä matkalla poikia piti viihdyttää satuja kertomalla. Mielleeni muistui muutama vanha hölmöläissatu, jotka saivatkin suuren suosion. Kotiin päästyämme etsimme hölmöläistarinoita kirjastosta lisää. Löysimme sieltä jotakin, mutta kotiin hankimme omaksi tämän Pirkko-Liisa Surojeginin toimittaman ja kuvittaman Suomen lasten hölmöläissadut.

Suomen lasten hölmöläissatuihin Surojegin on koonnut tuttuja ja tuntemattomampia tarinoita. Tarinat ovat järjestetty niin, että ne muodostavat yhtenäisen kertomuksen Hölmölän kylän synnystä sen loppuun ja hölmöläisten maailmalle hajaantumiseen. Keromuksia voi kuitenkin lukea ihan hyvin myös yksittäin.

Kirjan kuvitus on aivan ihana. Surojegin on kuvannut jörrikkämäiset ukot ja akat hellyttävästi. Kuvat ovat myös hyvin taidokkaasti tehtyjä. Osa niistä on värillisä ja osa mustavalkoisia. Luontokuvat ovat kauniita. Vanhaan maalaisympäristöön sijoittuvina jotkut kuvat herättivät meillä myös kysymyksiä siitä mitä niissä oikein on. Kuvituksen ja tarinoinen myötä saimme myös perehtyä entisajan maanviljelykseen.

Pojat pitivät hölmöläissaduista. Niitä oli myös mukava lukea ääneen. Minusta oli myös mukava huomata nykylasten viehättyvän myös tälläisestä. Aina ei tarvitse olla pojillekaan menoa ja räiskettä.

Hölmöläissadut osallistuvat myös Lasten linnakkeeseen osioon Olipa kerran- satusiivillä.

maanantai 7. toukokuuta 2012

Seppo Jokinen: Hervantalainen



Olen seurannut poliisi Sakari Koskisen uraa vuodesta 1996, jolloin ensimmäinen hänestä kertova kirja julkaistiin. Hervantalainen on 17. Seppo Jokisen dekkari. Vuosiin on sattunut monenlaisia kirjoja. Pääsääntöisesti olen niistä kuitenkin pitänyt. Rikosten ohella lukijat ovat saaneet seurata Koskisen ja hänen työtovereidensa yksityiselämää.

Komisario Koskinen on lopettelemassa kesälomaansa, kun hän saa viestin poliisilaitokselta. Pari pahoipitelyä ja yksi kuolemantapaus näyttävät liittyvän yhteen. Tapauksia tutkitaan, mutta ratkaisevaa tekijää ei heti huomata. Kuoleman tapauksia tulee kuitenkin kiihtyvällä tahdilla lisää. Koskinen pääsee joukkonsa kanssa oikeille jäljille, mutta murhaaja tuntuu olevan askeleen edellä. Vuotaako joku poliisilaitokselta tietoja ulkopuoliselle? Ja miten käy kun poliisien perheenjäseniä aletaan uhata?

Pidän Jokisen dekkareista. Niissä päähenkilöt ja heidän elämänvaiheensä ovat sympaattisia. Rikoskuviot ovat mahdollisuuksien rajoissa ja silti erilaisia ja kiinnostavia. Yhteiskunnallisuuttakin löytyy, mutta se ei etene saarnaavuuden asteelle. Entisenä tamperelaisena luen mielelläni myös tuttuihin maisemiin sijoittuvia kirjoja.

Hervantalainen on kelpo dekkari, taattua laatua. Minä sijoitan mielessäni sen Jokisen dekkareiden parempaan osaan.

Kirjoista puhuttaessa tulee joskus puhetta myös sarjoista ja pitääkä ne lukea järjestyksessä. Minusta Koskis-kirjat voi lukea hyvin satunnaisessa järjestyksessä tai aloittaalukemisen vaikka tästä kirjasta. Rikostapaukset eivät ole jatkuvajuonisia eikä niiden ratkaisua paljasteta myöhemmissä kirjoissa. Joihinkin henkilöhahmoihin ja tapahtumiin voidaan viitata, mutta ei häiritsevässä määrin. Koskisen niinkuin muidenkin hahmojen yksityiselämässä on tietysti tapahtunut vuosien myötä kaikenlaista, mutta rikosten selvittely on kuitenkin näissä kirjoissa se pääasia.

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti


Muumit ovat olleet minulle rakkaita lapsesta asti. Minulle on luettu näitä kirjoja ääneen, olen lukenut niitä itselleni ja ääneen lapsilleni.Ostin siskoni kanssa äidillemme lahjaksi kaikki muumikirjat. Omaan hyllyynikin olen muutaman pokkarin ostanut. Muumipeikon ja pyrstötähden ostin pokkarina talvella. Aloittaessani kirjan lukemisen koin järkytyksen. Tätähän on muutettu.

Tiesin, että Tove Jansson oli kirjoittanut Pyrstötähdestä myöhemmin uuden version. Tarkoituksena oli ilmeisesti vähentää alkuperäisen version eksoottisuutta ja tehdä Muumilaakson luontoa myöhempiin teoksiin paremmin sopivaksi. En vain tiennyt että tämä versio on julkaistu nyt myös suomeksi.

Suurin osa kirjan tarinasta oli toki ennallaan. Isoin muutos oli kirjassa esiintyvän silkkiapanan muuttaminen kissanpennuksi. Kirjan alkupuolelta puuttui myös joitakin muistamiani kohtia. Ennusmerkkejä pyrstötähdestä oli minusta vähemmän, jolloin Nipsun ja Muumipeikon matkalle lähtö jäi muistamaani vähemmän motivoiduksi. Nipsun osuutta oli myös hieman kasvatettu. Suurin osa muutoksista oli varsin pieniä kuten että palmuviinin sijasta juotiin omenaviiniä tai muumipeikon kalastamat helmet olivatkin helmiltä näyttäviä valkoisia kiviä. Joitakin kohtauksia puuttui myös kuten eräs suosikkini, jossa Muumipeikko ja Nipsu pelastuvat joella krokotiilien kynsistä heittämällä niille mamman mukaan pakkaamat villahousut.

Kirja oli kuitenkin erikoisesta lukukokemuksesta huolimatta vetävä seikkailu. Muumiperhe on asettunut laaksoon asumaan. Rauhaa rikkoo joukko outoja sattumuksia ja Piisamirotta pelottelee maailmanlopulla. Muumipeikko ja Nipsu lähtevät Yksinäisten vuorten tähtitorniin ottaakseen selvää maailmankaikkeudesta. Matkallaan he tutustuvat uusiin hahmoihin, Nuuskamuikkuseen, Niiskusisaruksiin ja Hemuliin. He saavat kuulla tulossa olevassa pyrstötähdestä ja kiiruhtavat takaisin Muumilaaksoon. Matkalla tapahtuu monia seikkailuja, mutta loppu on kuitenkin onnellinen.

Muumipeikko ja pyrstötähti ei vielä saavuta sellaisia filosofisia ulottuvuuksia kuin myöhäisemmät muumikirjat. Satuseikkailuna se on kuitenkin lumoava. Tämä on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja kaikille  Tove Janssonista ja hänen tuotannostaan kiinnostuneille

Minun tekisi mieleni mennä kirjastoon ja lainata se alkuperäinen versio ja vertailla näitä kirjoja. Muutenkin muumikirjoihin voisi taas useamman vuoden jälkeen palata.

Osallistun pyrstötähdellä Lasten linnakkeeseen osioon Klassikko kiikarissa.

Lisäys:
Tutkailin kirjaa tarkemmin. Tässä mainitaan kaksi alkuteosta; Kometen kommer vuodelta 1946 ja Kometjakten 1968. Suomennoksen ensimmäinen laitos on ilmestynyt 1955 ja sen suomentaja on Laila Järvinen. Suomennoksen on tarkistanut 2010 Päivi Kivelä.

Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään?

Kuinkas sitten kävikään? on minulle tuttu ja rakas jo omasta lapsuudestani. Tarina maidonhakumatkalla eksyvästä muumipeikosta on jännittävä ja loppu ihana. Muistan myös miten kirjan aukkoinen olemus kiehtoi minua jo lapsena. (Olen nähnyt kirjasta myös version, jossa noita aukkoja ei ollut ja se oli aika kaamea.) Kirjaa on luettu minulle varmasti aika paljon, koska muistan siitä lauseita ulkoa jo lapsuuden ajalta.

Kirjan lumo ei ole kadonnut mihinkään. Olen vanhemmalle pojalleni ostanut tämän kirjan joskus lahjaksi ja tätä tuli joskus luettua ääneen aika monta kertaa. Ääneen luettavaksikin Kuinkas sitten kävikään? soveltuu myös mainiosti. Hannes Korpi-Anttilan suomennos riimittelee hyvin ja on rytmisesti hauska lukea. Lapset tosin ihmettelivät suuresti mikä kumma on hommuli(=hemuli). Muistelisin, että Kuinkas sitten kävikään? oli ensimmäinen suomennettu muumikirja.

Kirjan graafista ulkoasua ihailen suuresti. Tämän on täytynyt olla aikoinaan jotain todella uutta ja erikoista leikattuine sivuineen ja vaihtuvine kirjaintyyleineen. Kuvituksessa täytyy huomioida myös, että sivuilla on käytetty vain kahta painoväriä mustan lisäksi. Mielikuvan useammasta väristä synnyttävät aukoista pilkistävät toiset sivut.

Paras kohta kirjassa oli edelleen se, kun maito oli seikkailun tiimellyksessä muuttunut piimäksi ja muumipeikko pelkää mamman reaktiota ja mamma lausuu PAINOLLA täst edes juotavan mehua. Mikä helpottava loppu pienen peikon suurelle seikkailulle.
Pojilla oli joskus VHS-kasetilla tästä animoitu versio, joka oli mielestäni varsin onnistunut. Nythän tästä on kuulemma julkaistu myös iPad-versio, johon olisi ihan mielenkiintoista myös tutustua.
Osallistun tällä kirjalla Lasten linnakkeeseen ja osioon Kirmataan kuvakirjaan.

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Dorothy Koomson: Ole hänelle äiti


Kamryn onhieman yli kolmekymppinen uranainen. Syntymäpäivänään hän saa viestin vanhalta ystävältään Adelelta. Adele on kuolemassa syöpään ja pyytää Kamrynia huolehtimaan tyttärestään Teganista. Kamryn on Teganin kummitäti. Kamrynin ja Adelen välinen ystävyys päättyi kaksi vuotta aikaisemmin Kamrynin saatua selville Teganin isän olevan hänen kihlattunsa. Vanhan ystävyyden vuoksi Kamryn kuitenkin matkustaa Adelen luo sairaalaan. Naiset solmivat sovinnon ja Kamryn lupaa huolehtia kummitytöstään, jolla ei ole ketään muutakaan. Adelen kuoleman jälkeen Kamryn palaa takaisin kotiinsa Teganin kanssa. 5-vuotiaan tytön suru täyttää Kamrynin elämän. Kaiken on kuitenkin jatkuttava ja Kamryn yrittää selviytyä työstään ja uusista lapsen hoidon myötä tulleista velvollisuuksistaan. Taustalla jylläävät myös käsittelemättä jääneet tunteen ystävyyden rikkoneesta petoksesta ja parisuhteen päättymisestä. Työpaikalle tulee uusi pomo Luke, joka osoittaa kiinnostuksen merkkejä Kamrynia kohtaan. Kuvioihin palaa myös Kamrynin entinen kihlattu Nate, jolla ei aikaisemmin ole ollut aavistustakaan isyydestään.

Hivenen sekavista lähtökohdistaan huolimatta Ole hänelle äiti oli vallan kelpo kirja, jonka parissa oli helppo viihtyä.

L. M. Montgomery: Hedelmätarhan Kilmeny


Hedelmätarhan Kilmeny on tuorein Sisko Ylimartimon Montgomery-suomennoksista. Olen iloinen, että Ylimartimo on jatkanut käännöstyötään. Näin pääsee tälläinen laiskasti englanniksi lukevakin nauttimaan ennenlukemattomista Montgomeryn kirjoista.

Hedelmätarhan Kilmeny poikkeaa hieman muista L. M. Montgomeryn kirjoista ollen puhdasverinen rakkausromaani. Se ilmestyi alunperin 1910 kahden ensimmäisen Anna-kirjan menestyksen jälkeen. Kustantamo halusi lisää menestysteoksia ja Montgomery laajensi vanhan jatkokertomuksensa romaaniksi.

Rikkaan miehen poika Eric on vasta valmistunut yliopistosta ja miettii suuntaa elämälleen. Hänen opettajana toimiva ystävänsä sairastuu ja pyytää Ericiä sijaisekseen. Eric matkustaa Prinssi Edvardin saarelle ottaakseen tehtävän hoitaakseen. Tutustuessaan vehreään saarelaisympäristöön nuori mies eksyy lumoavaan vanhaan hedelmätarhaan. Siellä hän kohtaa kauniin viulua soittavan tytön, Kilmenyn. Kilmeny pelästyy vierasta miestä ja pakenee paikalta. Tapaaminen ei jätä Ericiä rauhaan. Vuokraemännältään hän saa kuulla Kilmenyn olevan mykkä ja tytön taustalla olevan synkkiä sukusalaisuuksia. Ympäristön vastustuksesta huolimatta Eric tekee tuttavuutta kirjoittamalla kommunikoivan Kilmenyn kanssa päättäen ratkaista tytön mykkyyden arvoituksen. Seuraukset ovat dramaattisia ja muuttavat monen henkilön elämän kokonaan.

Kilmenyyn oli mielenkiintoista tutustua. En kuitenkaan erityisemmin pitänyt siitä. Siitä puuttui joku Montgomerylle ominainen vivahde, huumori. Kirja oli minulle ehkä hieman liian dramaattinen ja samalla imelä, liian tosissaan. Mongomeryn kirjoissa on usein dramaattisia ja synkkiäkin käänteitä, mutta ihmiskuvaus tuo niihin enemmän uskottavuutta. Puutteista huolimatta olen iloinen, että luin tämän kirjan, mutta tuskin tulen sitä omaan hyllyyni hankkimaan.

Osallistun tälläkin kirjalla Sinisen linnan Marian Tuntemattomat tyttökirjat- haasteeseen.

Merete Mazzarella: Ainoat todelliset asiat



Olen lukenut ensimmäiset Mazzarellani Ensin myytiin piano ja Esitettävänä elämä joskus aika nuorena. Sittemmin olen tainnut lukea kaikki Mazzarellan kirjat yhtä romaania lukuunottamatta. Pidän Mazzarellan kirjoitustyylistä, jossa hän usein sekoittaa oman elämänsä tapahtumia kirjallisuuteen pohtien maailman menoa.

Ainoat todelliset asiat on alaotsikoltaan vuosi elämästä. Merete Mazzarella kirjoittaa kirjan vuodesta, jolloin monet asiat muuttuivat hänen elämässään. Hän on jäänyt eläkkeelle ja elämä näyttää sujuvan tuttua uomaansa. Mazzarella on tavannut miehen ja tuntee rakastuneensa ensimmäistä kertaa elämässään. Mazzarella on kuitenkin jo naimisissa eikä halua hylätä vanhenevaa aviomiestään. Kirjan alussa Mazzarella muuttaa pois asunnosta, jossa on asunut lapsesta asti. Hän muutta yhteiseen asuntoon rakastamansa miehen kanssa. Samaan aikaan hän pitää huolta Ruotsissa asuvasta aviomiehestään. Kaikkien ystävien ei ole helppo hyväksyä Mazzarellan tekemiä ratkaisuja.

Tässä kirjassa Mazzarella kirjoittaa paljon rakkaudesta ja rakastumisesta. Yhtä paljon kuitenkin pohdintaa saa osakseen työ. Työelämää Mazzarella katselee nyt eläkeläisenä tietyllä tavalla ulkopuolelta. Kuolema ja ikääntyminen mietityttää myös.

Minä pidin tästäkin kirjasta. Jotenkin on ilo lukea älykästä ja pohdiskelevaa tekstiä.