perjantai 31. elokuuta 2012

Horace McCoy: Ammutaanhan hevosiakin


Kirja alkaa kuolemalla. Kertoja Robert ampuu tanssiparinsa Glorian. Oikeudenkäynnin ja tuomionluvun aikana Robert käy läpi tapahtumia, jotka johtivat Glorian kuolemaan. Eletään 30-lukua Hollywoodissa. Robert haaveilee tulevansa elokuvaohjaajaksi. Gloriakin on päätynyt Kaliforniaan paremman elämän toivossa. He tapaavat sattumalta kummankin yritettyä turhaan avustajaksi elokuvaan. Gloria pyytää Robertia parikseen maratontansseihin. Tanssikilpailun voittajalle olisi luvassa rahapalkinto ja saisivathan he ainakin kilpailun ajaksi ruokaa ja katon päänsä päälle. Robert suostuu.

Maratontanssit järjestetään huvipaikassa rannikolla. Parit tanssivat tanssimistaan. Muutaman tunnin välein oli kymmenen minuutin tauko, jonka aikana piti nukkua, syödä ja peseytyä. Tannsit jatkuvat viikkoja ja olivat yleisölle loistavaa ajanvietettä. On tärkeää näyttää hyvinvoivalta ja siistiltä, koska silloin saisi sponsorin itselleen ja voisi jopa kiinnittää kykyjenetsijän huomion. Parit vähenevät hiljalleen. Jännitystä lisätäkseen järjestäjä pitää pudotusravit joka ilta ja kilpailijoilla voi olla erikoisnumeroita.

Muiden kilpailijoiden tavoin Gloria ja Robert ovat suljettuina tanssihalliin. Robert yrittää pitää jonkinlaista toivoa yllä, mutta Gloria synkistyy entisestään. Kilpailu käy kaikkien voimille. Tanssijoiden väliset erimielisyydet kiristävät hermoja fyysisen rasituksen lisäksi. Katsojille sitä ei saa näyttää. Gloria kertoo olevansa aivan yksin maailmassa, kokeneensa kovia ja haluavansa kuolla. Robert ajattelee ulkona paistavaa aurinkoa. Tragedia keskeyttää kilpailun ja he pääsevät ulos. Gloria on saanut aseen käsiinsä ja pyytää Robertia käyttämään sitä.

Hoace McCoyn Ammutaanhan hevosiakin on pieni kirja kooltaan, mutta sisältää paljon. Se kuvaa 30-luvun suurta lamaa ja sen vaikutusta ihmisten elämään karmivasti. Peter von Bagh on kirjoittanut kirjaan 70-luvulla jälkisanat, joissa kertoo kirjailijasta ja kirjan merkityksestä. Minä näen kirjassa vieläkin suurempia yhtäläisyyksiä nykyajan viideteollisuuteen. Vaikuttava kirja, joka jää kummittelemaan ajatuksiin.

Ammutaanhan hevosiakin osallistuu So American-haasteeseen osioon The lost generation& Depression era.
 

Jos olisin...



Sain Elma Ilonalta aikaa sitten haasteen, jossa kerrotaan kesäisiä kuulumisia vastaamalla kysymyksiin kirjannimillä. Vastaus on roikkunut puolitekoisena pitkään. Tänään on elokuun viimeinen päivä, joten eiköhän ole aika tehdä tämä valmiiksi. Alunperin haastetta piti jatkaa eteenpäin, mutta sen jätän tekemättä.


Jos olisin kasvi, olisin Luumupuu kukkii.

 
Jos olisin näkymä, olisin Ja keskellä virtaa joki.
 

Jos olisin valtiomuoto, olisin Rakkauden tasavalta.


Jos olisin tunnetila, olisin Suru, ankara ilo.


Jos olisin säätila, olisin Aurinkosade.


Jos olisin ajatus, olisin Vielä on toivoa.


Jos olisin muoto, olisin Kuperat ja koverat.


Jos olisin vuorokaudenaika, olisin Pimeä elokuun yö.


Jos olisin kirja, olisin Tarina vailla loppua.

Kesä on lopuillaan, mutta odotan innolla syksyä. Syksyssä on oma viehätyksensä, vaikka enemmän kesäihminen olenkin. Kesä on kulunut joutilaana ja olen lukenut paljon. Olen välillä tavoittanut sellaisen lapsuuden kesälomafiiliksen, jolloin kesä tuntui kestävän loputtomasti ja aikaa on puuhailla kaikenlaista Kirjoittamisessa on ollut hiljaisempaa. Maanantaina aloitan opiskelut muutaman vuoden tauon jälkeen. Luku- ja kirjoitusaikaa on vähemmän, mutta kuten eräs vanha sukulaisnainen aina sanoo: "Sehän on vain järjestelykysymys."


tiistai 28. elokuuta 2012

Alice Echols: Janis Joplin - Paratiisin arvet

 
 
Janis Joplin on eräs lempilaulajani. Echolsin elämäkerran olen joskus aiemminkin lukenut, mutta nyt se sattui kirjakaupan poistokirjalaatikossa vastaani ja oli pakko ostaa se omaan hyllyyni.
 
Alice Echols käy tarkoin läpi Janis Joplinin elämän kiustusta koulutytöstä vahvaksi rocklaulajaksi. Janis ei sopeutunut elämään teksasilaissa pikkukaupungissa. Halu löytää samanhenkinen yhteisö ja musiikillinen kunnianhimo johtivat hänet hippien San Franciscoon. Maine ja kunnia eivät kuitenkaan tuoneet Janisille helppoa elämää. Echols kertoo kirjassaan Janisin seksielämästä ja raadollisesta päihteidenkäytöstä ja yksinäisestä kuolemasta 27-vuotiaana. Kirja ei keskity pelkästään Janis Joplinin elämään. Echols perehdyttää lukijan 50- ja 60-lukujen amerikkalaiseen elämään, beatnikkeihin ja hippiliikkeeseen. Saamme tietoa musiikin historiasta, naisten asemasta, suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen ja paljosta muusta. Janis Joplinia tarkastellaan lukuisten henkilöiden näkökulmasta ja hänen merkitystään rock-kulttuuriin tarkastellaan monelta kannalta.
 
Luen mielelläni elämäkertoja. Olen aina ollut kiinnostunut myös oikeiden ihmisten elämäntarinoista. Paratiisin arvet oli kiinnostavaa luettavaa, mutta silti minusta jäi jotenkin tuntumaan ettei tämä kirja kuitenkaan tavoittanut todellista Janisia. Hyvä ja mielenkiintoinen kirja silti.
 


Rick Riordan: Merenjumalan poika


Merenjumalan poika on toinen osa Rick Riordanin Olympoksen sankarit-sarjaa. Luin talvella ensimmäisen osan. Sarja on jatkoa kirjailijan aikaisemmalle Percy Jacksonista kertovalle sarjalle. Perusidea sarjoissa on se, että antiikin Kreikan ja Rooman jumalat ovat edelleen olemassa ja asuvat Yhdysvalloissa. Jumalten ja ihmisten välisistä suhteista syntyy puolijumalia, joilla on erilaisia maagisia ominaisuuksia. Puolijumalat joutuvat taustansa vuoksi erilaisiin seikkailuihin ja vaaratilanteisiin.

Edellisessä osassa Percy Jackson oli kateissa ja saimme seurata toisten sankareiden seikkailuja. Nyt palaamme Percyn luo. Muistinsa menettänyt Percy on harhaillut ympäriinsä hirviöiden jahtaamana, kun hän päätyy roomalaisten puolijumalien leiriin. Hieman vastentahtoisesti roomalaiset ottavat Percyn joukkoonsa. Roomalaisten kimppuun hyökätään ja he saavat tiedon heitä uhkaavasta vaarasta. Percy lähetetään kahden muun nuoren puolijumalan kanssa etsintä- ja pelastusretkelle Alaskaan.

Kirja sujui aika ennalta-arvattavasti. Luin sen kuitenkin ihan sujuvasti. Suurempia muistikuvia siitä ei tosin jäänyt. Toivottavasti Riordan kehittelee seuraavissa jatko-osissa jotain uutta koukkua sarjaansa.

Kerstin Gier: Rubiininpuna


Rubiininpuna aloittaa kolmiosaisen Rakkaus ei katso aikaa -sarjan. Päähenkilö Gwendolen on 16-vuotias koulutyttö, josta kukaan ei odota mitään erityistä. Hän asuu äitinsä ja sisarustensa kanssa vanhassa sukukartanossa yhdessä isoäidin ja tädin perheen kanssa. Suvun huomio on kiinnittynyt Gwendolenin samanikäiseen serkkutyttöön. Serkku on perinyt suvussa kulkevan salamyhkäisen aikamatkustusgeenin, jonka pitäisi puhjeta näkyviin näinä aikoina. Suvun järkytykseksi ja yllätykseksi aikamatkalle päätyykin Gwendolen. Gwendolen saa kuulla olevansa ennustettu ja odotettu viimeinen jäsen aikamatkustajien veljeskuntaan. Hän on hämmentynyt tilanteesta ja ärsyyntyy Gideoniin, joka määrätään hänelle oppaaksi aikamatkalle. Veljeskunnassakin taitaa olla jotain mätää vai miksi Gwenin aikamatkustajasukulainen Lucy olisi karannut ja vienyt jotain merkittävää mukanaan.

Tykästyin Rubiininpunan raikkaaseen otteeseen. Imelästä nimestään huolimatta se ei ole vain pehmeää ja romanttista fantasiaa. Aikamatkustus on vaihtelua yliluonnollisille olennoille kuten vampyyreille ym. Gwen ystävineen ja ongelmineen vaikuttaa oikealta ihmiseltä. Pidin myös siitä, että kirjassa oli myös huumoria, joka fantasiasta usein puuttuu.

perjantai 24. elokuuta 2012

Craig Thompson: Habibi

 
 
Craig Thompsonin Habibi on varsinainen järkäle sarjakuvaksi. Siinä oli sulateltavaa niin määrän kuin tarinankin puolesta. Sivuja kirjassa on 655.
 
Habibi sijoittuu kuvitteelliseen arabimaahan kuvitteelliseen aikaan. Dodola ja Zam ovat kaksi lasta, jotka kohtaavat orjatorilla. Dodolan isä oli myynyt tytön lapsivaimoksi oppineelle miehelle. Nyt tyttöä odotti uusi orjuus. Dodola onnistuu  kuitenkin karkaamaan ja saa pelastettua pienen Zam-pojan mukaansa. Lapset asuvat keskellä autiomaata olevassa laivassa. Aika kuluu ja lapset varttuvat Dodolan kertoessa oppimiaan tarinoita Zamille. He joutuvat erilleen. Lukija saa seurata kummankin elämän käänteitä ja kaipuuta toisen luo. Välillä palataan menneisyyteen ja Dodolan kertomiin tarinoihin. Rankkojen vaiheiden jälkeen Dodola ja Zam kohtaavat jälleen, mutta elämä ei silti ole helppoa.
 
Habibi on mielikuvitusta, mutta silti se voisi tapahtua. En osaa oikein edes eritellä mitä kaikkea tarinassa on. Siitä löytyy aineksia niin moneen. Uskonnolla ei oikeastaan ole kirjassa merkitystä. Habibi on kertomus sorrosta ja väkivallasta. Siinä on seksuaalista väkivaltaa ja väärinkäyttöä, rikkaiden ja köyhien välistä epätasa-arvoa. Ihmiselämällä ei ole kaikkien mielestä arvoa. Luonto on tuhoutunut ja puhdasta vettä ei ole kaikkien ulottuvilla. Synkkä ja julma Habibi on kuitenkin myös tarina toivosta ja rakkaudesta, ystävyydestä.
 
Thompsonin piirrostyyli on runsasta ja yksityiskohtaista. Se sopi tarinaan. Toisaalta välillä koin sen liiankin päällekäyväksi. Tulin lukijana jyrätyksi kuvapaljouden alle ja lukemisessa oli pakko pitää välillä taukoja. En myöskään ymmärtänyt kaikkia tarinassa olevia kertomuksia ja symboliikkaa.
 
Minulle Habibi oli jotenkin raskas luettava. Olen kuitenkin tyytyväinen, että jaksoin kahlata sen läpi. Hurja ja monikerroksinen tarina palkitsee lukijansa ja saa ajattelemaan.
 
Suosittelen Habibia kaikille. Ja varsinkin niille, jotka pitävät sarjakuvaa vain jonakin lapsille sopivana ajanvietteenä. Habibi on kaikkea muuta.

Antti Tuuri: Taivaanraapijat


Antti Tuurilta olen joskus jotain lukenut. Mielikuvani Tuurin kirjoista oli positiivinen joskin jotenkin miehinen. Taivaanraapijat lähti kirjastosta mukaani äänikirjana pitkälle automatkalle. Matka loppui ennen kuin kirja ja minulla oli hieman taukoa kuuntelussa. Sain kirjasta hyvin otteen tauosta huolimatta.

Taivaanraapijoissa eletään 1900-luvun alkuvuosia. Kertojana on Ketolan Jussi, nuori mies Pohjanmaalta. Jussi on tullut monien muiden suomalaisten tavoin Amerikkaan paremman elämän toivossa. Aluksi Jussi oli ollut kaivostöissä, mutta ei niissä ollut viihtynyt. Tie oli johdattanut Jussin New Yorkiin. New Yorkissa Jussi tutustuu muihin suomalaisiin ja saa näiden avulla työpaikan pilvenpiirtäjän rakennustyömaalta. Aluksi korkea paikka huimaa Jussia, mutta pian se ei työntekoa haittaa. Suomalaiset olivat arvostettuja työmiehiä rakennuksilla. Jussin työporukka koostuukin suomalaisista ja mohawk-intiaaneista, jotka myös ovat korkeita paikkoja pelkäämätöntä väkeä. Raskas työ ei vie Jussin kaikkia voimia vaan aikaa löytyy seuraelämään muiden suomalaisten parissa. Politiikka ja uskon asiat puhuttavat suomalaissiirtolaisia. Jussin ympärillä pyörii myös naisihmisiä. Jussi on vakaa mies, joka kuitenkin sopeutuu hyvin uusiin olosuhteisiin. Hänellä on omat mielipiteensä eikä hän ryhdy kiihkoilemaan asioista.

Pidin Jussin lakonisesta kertojanäänestä. Tuuri on onnistunut luomaan sympaattisen ja kiinnostavan mieshahmon. Suomalaissiirtolaisten elämästä oli myös mielenkiintoista lukea. Lukemiseen toi minulle lisää mielenkiintoa tieto isäni äidinisästä, joka oli Amerikassa siirtolaisena kahteenkin otteeseen juuri näihin, kirjassa kuvattuina aikoina.

Ketolan Jussin tarina jatkuu Kylmien kyytimiehessä, jonka olen joskus lukenut ja ilmeisesti myös Ikitiessä. Nämäkin kirjat menevät luettavien listalle.

Äänikirjassa lukijana oli Vesa Rantala. Rantalaa oli miellyttävä kuunnella ja minusta hän sopi Jussin ääneksi hyvin.

Wikipediasta löysin tietoa MetLifin taivaanraapijasta. Joskus innostun hakemaan lisää tietoa lukemistani kirjoista. Nykyisin tämä on onneksi helppoa netin avulla.

maanantai 13. elokuuta 2012

Agatha Christie: Paddingtonista 16.50



Rouva McGillicuddy on ollut kokko päiväv Lontoossa ostoksilla ja on junassa matkalla tervehtimään ystäväänsä Jane Marplea. Juna hidastaa kulkuaan mutkassa samoin kuin viereisellä raiteella kulkeva juna. Äkkiä rouva McGillicuddy näkee mieshahmon kuristavan naisen kuoliaaksi viereisen junan ikkunasta. Hän tekee tapauksesta ilmoituksen poliisille yhdessä neiti Marplen kanssa. Junasta ei kuitenkaan löydy kuollutta naista ja tapaus kuitataankin vanhan naisen unennäöksi. Neiti Marple uskoo kuitenkin ystävänsä kertomuksen ja alkaa tutkia tapausta. Hän saa selville kohdan, jossa murha tapahtui. Kyseisessä paikassa junat hiljentävät kulkuaan ohittaessaan Rutherford Hallin kartanon. Miss Marple päättelee, että ruumis on heitetty junasta ja kätketty. Neiti Marple ei voi itse nuuskia paikkoja, joten hän palkkaa avukseen nuoren Lucy Eyelesbarrowin. Lucy puolestaan palkkautuu taloudenhoitajaksi Rutherford Halliin omalaatuiselle Crackethorpen perheelle. Lucy löytää jälkiä tapahtumista ja lopulta myös ruumiin. Kukaan ei pysty tunnistamaan naista. Crackethorpeilla ei näytä olevan mitään tekemistä asian kanssa, mutta silti se herättää outoa levottomuutta perheessä. Pian Lucyllä ja neiti Marplella on käsissään joukko johtolankoja, jotka johtavat heidät ja lukijan monta kertaa harhaan ennen kuin totuus selviää.

Tämän Christien olen lukenut ennenkin. Katsoin jutusta myös tv-version äskettäin. Lukukokemus häiriintyi liian selkeistä muistikuvistä. Halusin kuitenkin lukea jonkun neiti Marple- jutun ja kirjastossa ei muita ollut tarjolla. Paddingtonista 16.40 on kuitenkin ihan kohtalaisen hyvä Christien dekkari. Juonta kuljetetaan ja lukijaa pyöritetään taidolla. Lukija, joka pitää Christien kirjoista pitää varmaan myös tästä. Minulle tämän lukeminen oli tällä kertaa turhan puisevaa ja tuntuukin siltä että Christie-kiintiöni alkaa olla taas hetkeksi täynnä.

Kyllikki Mäntylä: Lastenkamari ja me



Kyllikki Mäntylän pakinakokoelma Lastenkamari ja me on samasta kirjaston poistokirjapinosta kuin Hilja Valtosen Omakehu. Muistan joskus jostain lukeneeni näitä perhepakinoita aikaisemmin. Muistikuvien vuoksi kiinnostuin tästä kirjasta ja ostin sen.

Lastenkamari ja me on julkaistu vuonna 1953. Pakinoiden minä-kertoja on perheen äiti. Miestään hän nimittää Hallitukseksi ja Perheen Pääksi. Perheeseen kuuluu kolme poikaa; Esikoinen, Kuopus ja Pikku Veli. Pojat eivät ole enää aivan pieniä, sillä nuorimmainenkin on aloittanut koulun. Tarinoissa eletään arkista perhe-elämää. Veljeksen nahistelevat keskenään, pohtivat asioita, kärttävät rahaa elokuviin ja kokevat myös ensi-ihastuksia. Perhe elää talvet kaupungissa. Lapset käyvät koulua. Isällä on virka ja äitikin tekeekirjoitushommia ja osallistuu erilaisiin toimikuntiin. Kesät vietetään maalla huvilalla.

Pakinoina Mäntylän jutut olivat yllättävän hyvin kestäneet aikaa, mikä minusta johtui perhe-elämään keskittyvästä aihepiiristä. Tietyt asiat taitavat aina kuulua lapsiperheiden elämään. Minua viehätti myös kirjan antama kuva ajastaan. Uskoisin, että Lastenkamari ja me antaa melko hyvän kuvan porvarisperheen elämästä 40- ja 50-lukujen vaihteessa.

lauantai 11. elokuuta 2012

Siri Kolu: Me Rosvolat ja konnakaraoke



Siri Kolun Me Rosvolat ja konnakaraoke on toinen Rosvoloiden maantierosvoperheestä kertova kirja. Ihastuin sarjan ensimmäiseen osaan hurjasti. Siinä rosvoperhe ryöstää tavallisen tytön Viljan seuraksi lapsilleen. Vilja paljastuu neuvokkaaksi tytöksi ja oivalliseksi lisäksi rosvoseurueeseen. Rosvokesän jälkeen Vilja palasi oman perheensä luo.

Vilja ja rosvoperhe olivat sopineet, että he kaappaavat Viljan heti seuraavan kesän alussa. Viljan vanhemmat pakottavat tyttärensä viululeirille. Onneksi Vilja saa viestitettyä tilanteesta Rosvoloiden Hele-tyttärelle ja pako leiriltä onnistuu. Aluksi kesästä näyttäisi tulevan edelliskesän kaltainen huoleton ja hauska reissukesä. Vähitellen Vilja huomaa jonkun painavan rosvoperhettä. Perheenjäsenten välillä tuntuu olevan salaisuuksia. Kaikkien mieltä painaa tulossa oleva rosvojen kesäjuhla. Edellisen kesän juhlissa Rosvoloiden kopla aiheutti melkoisen hämmingin ja perhe epäilee toisten kantavan tästä kaunaa. Tämänvuotiset kesäjuhlat ovat sitä paitsi tavallistakin tärkeämmät, sillä niillä valitaan uusi rosvokuningas. Kuninkaaksi valitaan rosvokisojen voittajajoukkueen päällikkö. Jännittävien  vaiheiden jälkeen Rosvolat pääsevät kisapaikalle ja Vilja huomaa saaneensa merkittävän osan Rosvoloiden kilpajoukkueesta. Rosvokisoissa säännöt vain ovat mutkikkaat ja kaikki pyrkivät voittoon keinoja kaihtamatta. Viljan neuvokkuudella on jälleen käyttöä.

Konnakaraoke ei mielestäni yltänyt aivan yhtä hulvattomaan menoon kuin sarjan ensimmäinen osa. Kilpailusääntöjä ja juonitteluja oli hivenen liikaa ja olinkin välillä tippunut niiden suhteen kärryiltä. Mukana oli kuitenkin paljon samaa kuin aikaisemmin, ennenkaikkea lämmin perheyhteys ja huumori. Me Rosvoloiden ja konnakaraoken seurassa viityi myös aikuinen. Sarjassa on ilmestynyt jo seuraava osa Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku. Tätä osaa varten lukijalle on syötetty jo monta koukkua, joten myös sen lukeminen lienee edessä.

perjantai 10. elokuuta 2012

Nora Roberts: Avaimet onneen


Avaimet onneen on tuttua ja ennalta arvattavaa Nora Robertsia. Jälleen kerran kyseessä on trilogian avaus. Tällä kertaa tapahtumat keskittyvät pieneen Boonsboron kaupunkiin.Arkkitehti Beckett Montgomery on äitinsä ja veljiensä kanssa kunnostamassa vanhaa majataloa. Clare Brewster on jäänyt leskeksi miehensä kaaduttua Irakissa. Hän on palannut kotiseudulleen kolmen pienen poikansa kanssa ja avannut menestyvän kirjakaupan. Beckett on ollut ihastunut Clareen kouluajoista asti. Clare kuitenkin on keskittynyt selviytymään elämästä yksinhuoltajana. Beckettin seurassa Clare tuntee naisellisuutensa heräävän jälleen. Kahden kiireisen ja työtätekevän ihmisen on vaikea löytää yhteistä aikaa. Claren pienet pojat tuovat oman humoristisen mausteensa suhteen rakentumiseen. Ja joku muukin on ihastunut Clareen...

Kirjaan mahtuu siis rutkasti romantiikkaa, huumoria, ripaus kummitustarinaa ja vaarallisia tilanteita. Tällä kertaa tarinan imu ei tehonnut minuun heti, mutta jossain vaiheessa lukeminen alkoi vetää. Muutama päivä kirjan lukemisen jälkeen huomaan ettei siitä jäänyt mitään pysyviä muistijälkiä.

Joskus mietin, että miksi minä oikein luen näitä hömppäkirjoja. Ne ovat helppo ja nopea tapa nollata ajatukset. Ne myös vaativat oikean mielentilan. Aina ei jaksa olla kiinostunut ihmissuhteista. Hömppäkirjoillakin on eroja. Kaikki eivät ole yhtä hyviä. Olen vuosien ja kirjojen myötä oppinut tunnistamaan joitakin asioita ja tilanteita, jotka tekevät kirjasta minulle kiinnostavan. Tämän genren kirjoissa on oikeastaan selvää mitä tulee tapahtumaan. Kiinnostavaa onkin se, miten se tapahtuu.

Nora Roberts on osoittautunut pääsääntöisesti vetäväksi kirjailijaksi. Odotan jatkoa tälle kirjalle. Minulla on arveluni jatko-osien suhteen ja onkin hauska nähdä arvaanko toisten osien pariskunnat etukäteen.

Agatha Christie: Syyttävä sormi


Pitkillä automatkoilla en jaksa kuunnella vain radiota. Äänikirjat ovat tähän oiva vaihtoehto. Autoni on vanha ja siinä voi kuunnella vain c-kasetteja, mutta onneksi kirjastosta löytyy apu tähänkin. Kaikki kirjat eivät sovi äänikirjoiksi eikä niitä voi kuunnella missä vain. Hyvä äänikirja ei ole liian pitkä tai hidastempoinen. Kuuntelutilanteen pitäisi olla melko rauhallinen. Minusta olisi hyvä, jos voisi kuunnella kerralla pidemmän yhtäjaksoisen ajan. Kuuntelukertojen välissä ei myöskään pitäisi olla liian pitkiä taukoja.

Lukijan merkitys äänikirjoissa on iso. Lukuäänen pitäisi olla miellyttävä ja puheen tenpon sopiva. Minusta varsinkin aikuisille suunnatuissa kirjoissa lukijan ei tarvitse ylenmäärin eläytyä tai muuttaa ääntään henkilöiden mukaan. Toisaalta liian monotoninen luenta on puisevaa kuunneltavaa. Syyttävän sormen lukijana oli Tytti Paavolainen, joka oli mainio lukija. Aluksi minua tosin häiritsi kuunnella lukijaa, koska Paavolainen on lukenut mm. Uppo-Nalleja ja oli hassu tunne yhdistää ääni Uppo-Nalleen ja kuunnella nimettömistä kirjeistä. Onneksi mielleyhtymä katosi ja pystyin keskittymään kuunteluun kunnolla.

Mielestäni olen lukenut suurimman osan Agatha Christien kirjoista, Mutta Syyttävästä sormesta minulla ei ollut mitään muistikuvia. Olen nyt kesällä katsellut Miss Marple-elokuvia. Syyttävä sormi on ollut filmattujen tarinoiden joukossa. Se ei kuunetelua haitannut, vaikka huomioinkin joitakin eroavaisuuksia kirjan ja elokuvan kesken.

Kirjan kertojana on nuori lentäjä Jerry, joka onnettomuudesta loukkaannuttuaan muuttaa maalle sisarensa kanssa. Sisaruspari otetaan hyvin vastaan paikalliseen seurapiiriin, vaikka heidän suurkaupunkilaiset tapansa aiheuttavatkin hieman oudoksuntaa. Sisarukset ovat tuskin asettuneet aloilleen, kun he saavat ensimmäisen nimettömän kirjeen. Käy ilmi, että pikkukaupungissa on meneillään ilkeiden ja hävyttömien kirjeiden aalto. Lähes kaikki ovat saaneet kirjeen. Kirjeille näyttää olevan ominaista se, etteivät ne perustu tosiasioihin. Onnettomuudesta toipuva Jerry kiinnostuu kirjeistä ja yrittää selvittää niiden tekijän. Aluksi vain pahaa mieltä aiheuttaneista kirjeistä on kuitenkin ikävämpiäkin seurauksia. Eräs nainen tekee itsemurhan ja kohta tapahtuu myös murha. Poliisikin kiinnostuu nimettömistä kirjeistä. Epäilykset vellovat ihmisten mielissä, mutta ratkaisua ei löydy. Onneksi kylän papinrouva tuntee neiti Marplen, jota kutsuu pahuuden asiantuntijaksi. Tarkkanäköinen neiti Marple on kohta oikeilla jäljillä ohjaten poliisinkin niille.

Syyttävä sormi oli miellyttävä kuuntelukokemus. Christie oli onnistunut luomaan kiinnostavan ja jännittävän juonikuvion, joka kiepsautettiin muutaman kerran taidokkaasto ympäri. Pidin myös minä-kertojasta. Kylään ulkopuolisena tuleva hahmo oli hyvä. Christien dekkareille ominaiset romanttiset sivujuonteet olivat myös sopivasti sivussa. Huumoria oli myös mukavasti mausteena.

Tuuli Hypén: Nanna 3


Citykettu Nanna seikkailee ihmisystäviensä ja muiden cityeläinten kanssa kolmannessa albumissaan. Tuuli Hypén on onnistunut luomaan hauskan ja fiksun tavan tarkastella maailmaa hieman eri näkökulmasta. Hauskaa luettavaa ja miellyttävää katsella.

Pertti Jarla: Fingerpori 5


Pertti Jarlan Fingerpori on edennyt viidenteen kovakantiseen albumiin. Heimo Vesa ja kumppanit jatkavat elämäänsä tuttuun humoristiseen tyyliinsä. Kaikki eivät Fingerporin rujosta huumorista pidä, mutta minä pidän. 

tiistai 7. elokuuta 2012

Hilja Valtonen: Omakehu


Yritän olla hankkimatta kovin paljon uusia kirjoja omaksi lähinnä tilanpuutteen vuoksi. Olin siskoni luona käymässä toisella paikkakunnalla, Jouduin hänen kanssaan kirjastoon, missä oli juuri alkanut suuri vuosittainen poistomyynti. En voinut vastustaa kiusausta ja mukaani päätyi pino kirjoja.

Hilja Valtosen muistelmateos Omakehu on eräs kirja tästä pinosta. Kirjailijan kaksi tyttärentytärtä kärttävät mummiaan kertomaan heille menneistä ajoista. Ja mummi kertoo lapsuudestaan koulunkäynnistään ja opinnoistaan. Kansakoulunopettajaseminaarissa Hilja tapasi tulevan miehensä ja edessä oli yhteinen elämä saman koulun opettajina. Saamme kuulla tarinoita koulumaailmasta, sotavuosilta ja naisena olosta kunnallispolitiikan parista. Valtonen kertoo myös ensimmäisen kirjansa kirjoittamisesta keuhkotautitoipilaana aviomiehen viilettäessä omissa menoissaan.

Olen lukenut useita Hilja Valtosen romaaneja ja ihastellut niiden kipakoita sankarittaria. Omakehun luettuani arvelen sankarittarien saaneen aimo annoksen sisältöä kirjoittajansa persoonasta. Päälisin puolin kirja on melko harmitonta vanhan mummin muistelmaa, mutta naisen asema ja arvostus tuntuu vahvana pinnan alla. Kiinnostava kirja, joka jäi paikoin kummittelemaan ajatuksiini.

Harri Nykänen: Pamalaton jumaus



Pamalattoman jumauksen lainasin alunperin vanhemmalle pojalleni. Hän ei ole ainakaan vielä kirjaan tarttunut, mutta minä lukaisin sen. Kirjan päähenkilöt Johnny ja Banzo ovat ilmeisesti esiintyneet Harri Nykäsen aikuisten dekkareissa, mutta minä en parivaljakkoon aikaisemmin ole törmännyt.

Eletään kesää 1974 Helsingin Roihuvuoressa. Parhaat kaverukset Johnny ja Banzo viettävät huulenheiton sävyttämiä viimeisiä kesälomapäiviään. Koulu alkaisi kohta ja vapaus olisi takanapäin. Pojat seuraavat kiinnostuneina elämää ympärillään. Johnny saa enoltaan vanhan mopon ja elinpiiri laajenee. Lähistöllä tapahtuu ryöstö ja pojat huomaavat jotain outoa.

Pamalaton jumaus on varsin letkeä tapaus. Minulle kirjasta tulivat vahvasti mieleeni vanhat poikakirjat. Ajankuva vaikutti uskottavalta ja aikalaiset voisivatkin tuntea nostalgisia värähdyksiä. Roihuvuoren ja Helsingin tuntemus olisi lukukokemukselle varmasti hyväksi.

Kirjan loppupuolella pojat alkavat haaveilla rikospoliisin urasta. Olisikin hauskaa lukea kaverusten myöhemmistäkin vaiheista.


Veera Vaahtera: Onnellisesti eksyksissä



Onnellisesti eksyksissä on hupaisa kertomus kolmeakymmentä lähestyvästä Emmasta, joka päättää aikuistua. Ikätoverit ovat valmistuneet, saaneet työpaikan, perheen ja lapsia. Emma sen sijaan on haahuillut yliopistolla vuosia, asuu solukämpässä ja on toiminut muusana joukolle taiteellisia poikaystäviä. Emma haluaa valmistua, saada työpaikan ja oman kodin. Tavoitteiden saavuttamiseksi Emma on valmis tekemään työtä ja jättää myös miehet pois kuvioista. Asiat eivät kuitenkaan mene aina suunnitelmien mukaan.

Kirja oli mukavaa luettavaa. Pidin inhimillisen oloisista henkilöistä ja maanläheisistä juonenkäänteistä. Toisaalta yliopistomaailma ja aikuistumisen tuska olivat hieman vieraita ei-akateemiselle ja kolmenkympin puolenvälin ylittäneelle minulle, mutta on aina mielenkiintoista päästä kurkistamaan itselle outoja maisemia.

Veera Vaahtera on kirjailija Pauliina Vanhatalon kevyempi alter ego. Onnellisesti eksyksissä sai minut haluamaan Vanhatalon kirjoihin tutustumista ja myös toivomaan Veera Vaahteralle jatkoa.

Jack Keroauc: Haikujen kirja


Nuorempana luin eräässä vaiheessa runoja paljonkin. Jostain syystä runojen lukeminen kuitenkin jäi. Olen kuitenkin kaivannut runoja. So American-haasteen tiimoilta tuli katseltua kirjaston runohyllyä, josta löysin tämän Jack Keroaucin Haikujen kirjan. Olen lukenut japanilaisia tanka-, ja haikurunoja ja pitänyt niiden rajatuista silmänräpäyksistä. Keroaucin Matkalla on ollut minulle hyvin merkityksellinen lukukokemus. Olin tämän kirjan lukemisen suhteen utelias. Keroaucin haikut eivät ole yhtätiukasti muotoon sidottuja kuin japanilaiset esikuvansa, mutta silti niissä oli oma tiukka, lyhyt, kolmirivinen muotonsa.

Nautin lukemisesta. On hienoa huomata miten muutamasta sanasta voi kasvaa omassa mielessä kokonainen hetki ja maisema. Osa näistä hetkistä oli hyvinkin arkisia ja osa laajeni henkisen elämän kuvaamiseen. Kaikki kirjan runot eivät tietenkään koskettanneet. Huomasin myös, ettei haikuja pidä lukea ahnehtien. Välillä täytyy pysähtyä sulattelemaan lukemaansa. Tarkempi sulattelu voisi muutenkin tehdä terää lukemiselleni.

Haikujen kirjan on koonnut Regina Weinreich, joka on myös kirjoittanut kirjaan hienon esipuheen Keroaucista ja amerikkalaisesta haiku-runoudesta. Kirjan lopussa oli myös selitysosio, joka avasi joitakin runoja.

Haikujen kirja osallistuu So American -haasteeseen osioihin American Poetry ja Beatniks.

maanantai 6. elokuuta 2012

Anneli Kanto: Huippuvalmentaja



Huippuvalmentaja on neljäs osa Anneli Kannon Futistyttö-sarjaa. Tapahtumia seurataan tuttuun tapaan Oonan päiväkirjan välityksesllä.

Oona pelaa jalkapalloa FC Tytsyissä ja aloittaa yläkoulun. FC Tytsyt on aloitteleva joukkue ja kaikki ovatkin innoissaan uudesta nuoresta ja hyvännäköisestä valmentajasta, jolla pitäisi olla uusia kikkoja joukkueelle. Oonaa uudet asiat oudoksuttavat eikä hän pidä siitä miten toiset tytöt keskittyvät pelin sijasta valmentajaan.

Minusta jalkapallo ei kuitenkaan ole tässä kirjassa yhtä suuress osass kuin sarjan aikaisemmissa osissa. Yläkouluun meno aiheuttaa uusia jännitteitä Oonan elämään. Oona on adoptoitu vauvana Kiinasta ja tausta tuottaa Oonalle päänvaivaa. Äiti on välillä ihmeissään tyttärensä käytöksestä. Isoveli ja tämän tyttöystävä puhuttavat myös perhettä. Onneksi Oonalla on paras ystävä Henna, jonka kanssa on hyvä pohtia maailman menoa.

Pidän näistä Futistyttökirjoista. Ne ovat jollakin lailla raikkaita. Tytönelämää ne kuvaavat monipuolisesti ja uskottavasti. Todellisia ongelmiakin on, mutta onneksi ne selviävät jollakin tapaa. Ei siis inhorealismia, mutta ei myöskään mitään unelmahöttöä. Elämänmakuista luettavaa.

lauantai 4. elokuuta 2012

Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja merkityt tytöt


Tuli hieman harrastettua kotimaan matkailua. Kuvittelin reissusskin kirjoittavani näitä rästissä olevia juttuja, mutta niin vain jäi kirjoittamatta.

Alicia Gimenéz Bartlettin Petra Delicado ja merkityt tytöt luin melko pian Antonio Hillin Kuolleiden lelujen kesän jälkeen. Molemmat sijoittuvat Barcelonaan. Hillin kirja sijoittuu nykyaikaan ja Petra Delicado 90-luvulle. Kirjoja olikin luonnollista verrata toisiinsa. Toisaalta kirjat olivat hyvinkin eri tyylisiä, mutta olivat mielenkiintoisia kumpikin.

Petra Delicado on nelikymppinen kahdesti eronnut entinen juristi.Hän oli halunnut rikostutkijaksi, mutta päätynyt hoitamaan poliisin arkistoa. Kaupungissa on tapahtunut raiskauksia, jotka näyttävät olevan saman tekijän tekosia. Poliisilla on pula tutkijoista ja Petra saa odottamansa tilaisuuden. Hän saa apulaisekseen maakunnasta saapuneen eläkeikää lähestyvän Fermin Garzónin. Ennakkoluuloisesti toisiinsa suhtautuva parivaljakko tutkii tapauksia. Petra huomaa, ettei rikostutkinta ole ihan niin helppoa ja suoraviivaista kuin hän on kuvitellut. Ihmisten vanhat ennakkoluulot poliisia kohtaan aiheuttavat myös ongelmia. Rikokset eivät jää vain raiskauksiin, sillä kohta löytyy myös ensimmäinen ruumis. Selvittäessään rikosta Petra Delicado ja Garzón oppivat kunnioittamaan toisiaan.

Minusta Petra oli pitkään todella ärsyttävä hahmo, jonka vuoksi lukeminen oli aluksi hieman tökkivää. Kirjassa oli kuitenkin jotain joka sai minut jatkamaan lukemistani. Tapahtumat pääsivät kunnolla vauhtiin ja tutkimusten edetessä pääsin paremmin Petran pään sisään.

Kirja on melko perinteinen dekkari, johon naistutkija toi vaihtelua. Se on sarjan ensimmäinen osa. Lukisin mielelläni lisääkin Petra Delicadon tutkimuksia.